sunnuntai 29. lokakuuta 2017

terveisin Tane.

0 päivää jäljellä! Joka puolella on pimeää. Taskulampun valo valaisee vaimean sinisenä edessä kiemurtelevaa polkua. Sydän jyskyttää rinnassa niin, että korvissa soi. Korvat loksahtavat välillä lukkoon. Silmissä sumenee ja pala tuntuu kurkussa.

Viikko numero 8. alkaa aamulla ja on jännitystä täynnä. Viikon työtunnit on tehty sisään ja nyt on aika suunnata nokka kohti Kilimanjaroa.

Kili

Päivä 1. 

Kello 6:45 maanantai aamu. Herään veden rapinaan kattopelleissä. Eilen vuori näkyi kaikessa komeudessaan koko päivän. Tänään on harmaata ja vettä sataa aika ajoittain. Kurkistan ikkunan raosta kohti pohjoista. Mitään ei näy.

Aamu numero 1.


Tänään alkaa seikkailu kohti Afrikan korkeinta vuorta Kilimajaroa. Viime viikon aikana oppaamme Genes on käynyt talolla kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän toi tarvittavat varusteet retkeä varten ja eilen hän kävi mittaamassa retkeläisten happisaturaatiot ja kyselemässä yleisestä voinnista. Nyt kaiken pitäisi olla valmista.

Hiukkasen odottelun jälkeen talon pihaan kurvaa daladalan näköinen auto. Auto on täynnä ihmisiä niin, että vain kaksi paikkaa auton keskellä ovat vapaina. Etupenkiltä hyppää ulos pitkä mies. Hän on opas numero 2. ja nimeltään Musa. Tässä kohtaa yltyvä sade ei näyttänyt vähentävän miehen intoa ja hän ojensi retkeläisille kaksi jätesäkkiä. Kehotus kuului, että rinkan sisältö pitää pakata säkkeihin, jotta kamppeet pysyisivät kuivina. Nopean uudelleen pakkauksen jälkeen hyppäsimme auton kyytiin ja rymistelimme talon porteista ulos.



Määränpäänä siis on Machame gate, yksi lukuisista porteista, joista lähtee reitti kohti Kilimanjaron huippua. Matka autossa, kului hiljaisuuden vallitessa. Jännitys kasvoi joka kuluva sekunti, kun auto lähestyi ja nousi kohti porttia.


Päivän tavoitteena oli ilmoittautua Kilimanjaron kansallispuiston alueelle ja aloittaan patikointi kohti ensimmäistä leiripaikkaa. Harmillisesti ensimmäinen päivä oli sateinen ja oikeastaan koko matkan leiriin satoi vettä niin, että kaikki paikat olivat märkinä. Oli poka märkää!



Nyt sitä mennään t. retkeläiset Taneli ja Nea

Leviät on tiet Kilillä
Surkea blue monkey kannusti matkan aloittavia
nöö nöö nöö...

Leiriin päästiin hyvissä ajoin. Machame camp sijaitsee jo yli 2000 metrissä, joten kelit alkoivat olemaan lähempänä suomalaisen sydäntä. Läpi märkänä oli kylmää. Märät vaatteet pois ja kuivaa päälle. Teehetken ja päivällisen jälkeen oli luonnollista mennä nukkumaan, koska auringon laskettua oli pilkkopimeää.



Päivä 2.

Klo 6:30 tiistai. Herätykseksi kuuluu vaimea koputus teltan seinään. Yksi, myöhemmin tarjoilijaksi ilmenevä henkilökunnan jäsen, avaa teltan ulko oven. Kysymys kuuluu, maistuuko tee?

Aamu numero 2.
Aamurutiineihin kuuluu herätys noihin aikoihin. Heti ensimmäisenä on luvassa "bed tea" eli sänkyyn tarjoiltu kupponen kuumaa. Nea toteaa, että on olo kuin prinsessalla. Tämän jälkeen alkaa kömpiminen pusseista ulos. Kuulen kuinka teltan kangasta vasten edelleen ropisee pisaroita. Ulkona ollaan pilvessä. Sademetsä jäi maanantain kävelyn jälkeen miltei taakse ja nyt leiri seisoi niin sanotulla Heather zone eli noin vapaasta Suomennettuna Tuija alueella. Nimitys alueelle tulee sen kasvustoa dominoivan Tuijapuuta muistuttavan kasvin mukaan. 


Leirialue ammottaa tyhjyyttään. Kaikki meni jo.

Johan ne Matti Myöhäisetkin pääsevät matkaan.



Toista päivää kuten ensimmäistäkin varjostaa pilvet ja sateet. Oikeastaan koko matkan rinnettä ylöspäin ropisee taivaalta mallaa. Kun veden tulo hetkeksi lakkasi, niin tallustimme muuten vaan pilvien keskellä. Näkyvyys oli aikalailla nollassa ja myös kamera pysytteli povitaskun uumenissa.


5. tunnin ylämäkipatikoinnin jälkeen aloimme laskeutumaan pienen laakson pohjalle. Olimme saapumassa leiriin nimeltä Shira cave camp.

Shira cave leiri on jo melkoisissa atmosfääreissä, nimittäin se komeilee 3750 metrin korkeudessa. Samalla oma korkeusennätykseni alkoi lähestymään. Etelä-Amerikassa taidettiin bussin kiidätettävänä käydä 4000 metrissä. Pilvimassa ei ollut vieläkään antanut yhtään armoa. Saavuimme leiriin pilvien keskellä, jotka lymyilivät pahaenteisesti leirin yllä pimeän tuloon asti.

Pilvessä naurattaa...


Näkyvyys 0


Tässä vaiheessa onkin hyvä esitellä vähän retkikunnan leiriytymisvarusteita. Oma telttakylämme koostui kahdeksasta teltasta. Teltoista viisi kappaletta olivat tarkoitettu majoittumista varten. Loput kolme telttaa toimivat keittiö-, vessa- ja ruokailutelttoina.

(vas) keittiöteltta ja henkilökunnan nukkumisteltta

Ruokailuteltta

Nukkumistelttoja

Ja tietysti vessateltta
Pilvisissä tunnelmissa menimme nukkumaan. Tässä vaiheessa kaikki kamppeet kenkiä myöten alkoivat olemaan märkänä. Toivo poutaisemmista keleistä alkoi hiipimään retkikunnan mieliin.


Päivä 3.

Klo 6:30 keskiviikko. Hengitys höyryää makuupussin raosta. Ovelle ilmestyy tuttu tarjoilija teekuppeineen. Höyryävä kuppi kädessä ihmettelen teltan katossa olevia vesipisaroita. Mitään ei tapahdu.. Aivan kuin vesipisarat olisivat jäässä.

Pilvet ovat tipotiessään. Tilalle on tullut jäätävän kylmää ilmaa. Lämpötila on pakkasen puolella.

Näkymä teltan ovesta. Kaukaisuudessa häämöttää Meru-vuori


Aamu numero 3.


Teltan katot jäässä ja vuori komeilee taustalla


Lisää kuvateksti

Kolmannen päivän epistolassa oli niin sanottu acclimatisation day. Päivän aikana olisi tarkoituksena antaa elimistölle ns. varaslähtö tulevaan koitokseen korkeuden siedossa. Päivän aikana kiipesimme paikkaan nimeltä Lava tower, joka on valtava vulkaaninen kiven möhkäle. Tornissa pidimme lounastauon, jonka jälkeen suuntasimme takaisin alaspäin kohti leiriä nimeltä Barranco camp. 

Machame reitti on siitä erikoinen Kilimanjaron reiteistä, että sillä ei tarvitse varata erikseen päivää korkeuteen totutteluun. Acclimatisation day :t näyttelevät tärkeää roolia, kun ollaan kiipeämässä vuorille. Ilman niitä ei elimistöllä ole tarpeeksi aikaa totuttautua korkeuteen ja vuoristotauti on todennäköisempi riesa.
Nyt revitään ennätyksiä. 4000 metrin viivan ylitys. Kylläpä jännittää.

Lava tower  häämöttää polun päässä. Kili pilvien takana vasemmalla
Hot lunch eli kuumaa kamaa



Genes (pomo-opas), Nea ja Taneli 4600 metrin korkeudessa.

Lounaan jälkeen alkoivat sitten ensimmäiset korkeuden tuomat oireet. Nea valitteli huonovointisuuttaan jo lounaan aikaan, kun taas minulla jyskyttävä päänsärky alkoi orastelemaan. Oireet olivat pieniä ja opas kehotti meitä odottelemaan, josko päästään takaisin vähän alemmas. Kuitenkin ensimmäisten oireiden jälkeen alkoi mietityttämään. Mitähän tästä tulee melkein 2000 metriä korkeammalla. Iltapäiväksi laskeuduimme leiriin, jossa teen ja illallisen jälkeen uni maittoi. Ennen nukkumaan menoa pääsimme ihastelemaan pilvetöntä tähtitaivasta ja alhaalla kimaltelevaa Moshin kaupunkia. Harmillista, että kännykän kamerat eivät pimeässä ole hyödyksi.


Päivä 4.

Aamu numero 4.


Kello 06:30 torstai aamu. Hengitys höyryää, kun pakkaan makuupussia. Kädet tuntuvat kohmeisilta. Silmät tuntuvat raskailta, vähän huonosti nukutun yön jälkeen.

Lisää kuvateksti

Neljäs päivä oli pitkä. Edeltävänä iltana oppaamme kehotti meitä olemaan aamulla pakkausten kanssa valmiina jo ennen aamupalaa. Päivän aikana tulisimme kävelemään tähän mennessä pisimmän matkan ja ajan. Vuorella tosiaan matkaa mitataan tunneissa eikä kilometreissä.

Kävelimme lounastamaan seuraavaan leiriin, johon emme kuitenkaan jääneet yöksi vaan jatkoimme lounaan jälkeen vielä toiset n. 3 tuntia Kilimanjaron perusleiriin nimeltä Barafu camp. Kävelyä päivälle tuli yhteensä n. 6 - 7 tuntia.

Pitkän päivän alkuun oli luvassa kuitenkin yksi reissun hauskimmista osista nimittäin Barranco wall. Tämä osuus reitistä on käytännössä suoraa ylöspäin kipuamista. Välillä oli sen verran kinkkisiä paikkoja, että täytyi käyttää myös käsiä.

Aurinko paistaa ja kili nauraa


Valmiina kiipeilemään


Barranco wall. Tarkkanäköisimmät voivat erottaa ihmisiä

Haaheehehehahaa..
Tauko reunalla

Nea, Apuopas Musa ja Taneli

Seinämän jälkeen jatkoimme taas tavalliseen tapaan tallustamista. Kävellessä tunnustelimme vuoristotaudin oireita, joita ei onneksi kummemmin sen päivänä aikana ilmennyt. Pientä pään jomotusta oli välillä, mutta se näytti tottelevan hyvin, kun muisti vain hengittää syvään. Ruokahaluttomuus uutena oireena alkoi riivaamaan. Iltapäiväksi pääsimme perille Barafu camp leiriin. Kävely tahti oli päivän aikana alkanut hidastumaan. Korkeuden lisääntyessä, hapen määrä pienenee. Kaiken lisäksi hiljalleen käveleminen antaa elimistölle aikaa tottua alituiseen nousevaan metrimäärään.

Perusleiri.. Vielä naurattaa


Askeleen mitta alkaa lyhenemään


Peruskämpistä on komeet maisemat. Vuori näkyy = Selfie time

Kovaa duunii.
14 henkiseen retkikuntaamme kuului meidän lisäksi kaksi kappaletta oppaita, kokki, tarjoilija, leirin johtaja, vessa mestari ja kuusi kappaletta kantajia. Kyllä vain. Me emme kantaneet itse omia ryysyjämme vuorelle, vaan tähän asiaan erikseen vihkiytyneet kantajat olivat työn takana. Kantajien työtä ei voinut kuin suu auki ihmetellä. Kantajan lastiin saattoi kuulua rinkan lisäksi pään päälle sijoittuva esine, joka saattoi painaa jotain väliltä 10-20 kiloa. Koko muu retkikunta, me ja oppaat pois lukien, lähtivät aina viimeisenä leiristä purun jälkeen. He kiiruhtivat meistä ohi ja olivat ennen meidän saapumista pystyttäneet jo leirin uudelle leiripaikalle.

koko jengi!

Perusleiriin saavuttuamme n. klo 16:30 oli kiire syödä illallinen, jonka jälkeen painuimme nukkumaan, sillä herätys tulisi olemaan vielä saman päivän nimissä klo 23:00.


Päivä 5.

klo 00:00 perjantai aamu. Pitkät kalsarit, housut, toppahousut, t-paita, paita, fleece, toppatakki, pipo ja hanskat. Kaikki on päällä mitä löytyy. Taskulamppu valaisee lumista maata. Etelässä siintää kaupungin valot niin kauas, että ne sekoittuvat taivaalta kimaltaviin tähtiin. Otava-tähtikuvio erottuu kaupungin yllä taivaan rannassa. Päässä suhisee into ja pelko tulevasta.

Aamu numero 5. (vielä naurattaa)

Otsalampun valossa maasta erottuu lumi ja jää

Lisää kuvateksti

Klo 00:30 pääsimme aloittamaan tarpomisen kohti Kilimanjaron huippua. Oppaat kuvasivat reittiä huipulle seuraavasti. Ensin aloitamme ns. warm up osiolla, jossa kävelimme louhikon ja kallioiden keskellä. Vaihe kesti n. tunnin, jonka jälkeen pystyimme näkemään muiden kiipeäjien otsalamppujen letkasta muodostuvan vaiheen eli zig zag.

Serpentiinipolku kiemurteli loputtoman näköistä vuoren rinnettä ylöspäin. Edelleen oli niin pimeää, että taskulampun valon ympärillä ei ollut muuta kuin mustaa. Reilun 3 tunnin kiipeämisen jälkeen alkoivat vaikeudet. Sydän jyskyttää rinnassa niin, että korvissa soi. Korvat loksahtavat välillä lukkoon. Silmissä sumenee ja pala tuntuu kurkussa.

Vähähappisuuden ja korkeuden aiheuttama fyysinen tuska ja hampaiden kiristys pisti retkikunnan ensikertalaiset koville. Kiipeämistahdin koko ajan hidastuessa matka vaikutti loputtomalta.

Urheita kiipeilijöitä


Good morning Kilimanjaro! Vihdoin aurinko nousi ja alkoi lämmittämään vuoren seinämiä


Väsyneet askeleet lopun jo häämöttäessä.

Hengittäminen tuntuu raskaalta. Liikun hädin tuskin, mutta sydän hakkaa silti kuin viimeistä päivää. Ajattelen, että vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka jne.. Kohotan katsettani maasta ylöspäin ja näen kaukana otsalamppuja. Ne sekoittuvat taivaan tähtiin. Pääkipu hiipii takaisin. Ääh.. olen unohtanut hengittää. Vedän kylmää ilmaa nenän kautta keuhkot täyteen. Ei riitä. Avaan suun ja alan puuskuttamaan ja pään särky alkaa katoamaan. 

Vuoristotauti ei päästänyt ensikertalaisia helpolla. Oireiden vain pahentuessa ja levitessä päättivät oppaat alkaa hoitamaan niitä. Viimeinen tikki taisi olla, kun ilmoitin pääoppaalle, että päänsärky ei katoa enää, minua oksettaa sekä huimaa ja näössä on jotain vikaa. Kaikki on sumeaa. Hoidoksi oireisiin on happi ja särkylääkkeet. Happea tuutattiin maskilla niin, että hana oli auki kun opas laski kolmeen ja itse hengitin keuhkot täyteen. Hoidolla oireet helpottivat hetkeksi, mutta huumaava väsymys ei helpottanut. Täytyi vain jatkaa! Loputtomalta vaikuttavan taivalluksen jälkeen saavutimme lopulta kraaterin reunalle, paikkaan nimeltä Stella Point. Väsymys oli valtava, mutta ilo alkoi hiipimään retkikunnan mieliin.

Stella Point, vielä on hymyn kare tallessa


Janne Metsäkylä

Stella point ei kuitenkaan ole Kilimanjaron huippu. Huippu on nimeltään Uhuru peak. Huipulle tästä paikasta oli matkaa vielä n. tunnin verran. Viimeisestä tunnista ennen huippua ei paljoa ole muistikuvia.




En ole varma onko tuossa enää hymyä


Itkukin pääsi


Tie huipulle.

Perille päästiin ja vuori valloitettiin! Hurja kokemus! Olotila päällä on aikalailla kaikkien tunteiden kuohu. Tähän vaikuttaa myös vähähappisuus, joka sekoittaa sen verta tunteiden hallintaa, että tunne ryöppy on usein odotettavissa. Afrikan korkein kohta ja korkein vuori.

Ensiviikkoon.



11 kommenttia:

  1. Sydän jyskytti tätä lukiessa 😍 hienoa Taneli!

    VastaaPoista
  2. Voi Taneli mikä jännitys kertomus😱

    VastaaPoista
  3. Wau way to go Taneli ! Hurjalta sekä hyvältä näyttää ! Potti on sinun !

    VastaaPoista
  4. On sinniä. On sinniä. Huh/:-) 88

    VastaaPoista
  5. Mikä kokemus, uskomattoman upea olet👍🏻

    VastaaPoista
  6. Ihan kauhean jännittävä juttu oli ja hienon kokemuksen annoit meillekin! Ja nuo kuvat, oih! Ääreist huikeaa 😀😀 Neallekin iso peukku!!!

    VastaaPoista
  7. Huh mikä stoori ja kuvat! Mieletön fiilis varmasti ollu vallottaa tuo mäki 👌🏼

    VastaaPoista
  8. Onnittelut Teille rohkeille nuorille. Upea tarina, kiitos Taneli.

    VastaaPoista
  9. Pro-suoritus! Syystäkin aihetta tyytyväisyyteen. Onnea! Teksti myös hyvin kuvaavasti kirjoitettu. Hyvä te!

    VastaaPoista
  10. Varmasti upea kokemus. Kiva ollut lukea kokemuksiasi muutenkin täältä blogista. Mahtava harkkakokemus kaikkinensa!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.